Kari Kivi

          Vuonna 1947 syntyivät suurten ikäluokkien suurin ryhmä. Kuuluin tuohon joukkoon. En syntynyt hienosti, kuten lähes kaikki ikätoverini, Lahden synnytyssairaalassa, vaan Uudessakylässä sijainneen Uudenkartanon leivintuvan peräkammarissa. Kun me Uudenkylän suuret ikäluokat tulimme kouluikään, täytimme tietysti paikallisen kansakoulun. Ensimmäisen ja toisen luokan kävimme vuoroviikoin aamu- ja iltavuorossa.   3. luokalta eteenpäin samassa luokkahuoneessa oli 3. ja 4. luokka.

          Koska ahtaus oli vallitseva tilanne, olivat nastolalaiset kuntapäättäjät päättäneet rakennuttaa Nastolan Uudenkylän Kanervaan aivan uutukaisen koulun. Perheemme koti sijaitsi silloin osoitteessa Uusikylä kp.2, eli nykyinen Ellentie 19, siis välittömästi tulevan Kanervan koulun naapurissa. Näin ollen pääsin seuraamaan koulun rakentamista aitiopaikalta ja olin perheemme kolmen muun lapsen kanssa koulun ensimmäisiä käyttäjiä. Neljäskin Kivi sai elämäneväät Kanervassa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin, koska hän syntyi koulun valmistusvuotta edeltävänä keväänä.  

           Kuten kaikki tiedämme, Kanervan koulu sijaitsee kuivalla kankaalla. Mutta ehkä harvempi tietää sen, että juuri tuolla paikalla oli, ennen koulua, varsin vehreä lehtomainen kasvillisuus. Siellä kasvoi kuusta, koivua, haapaa ja pajua. Aluskasvillisuus oli heinikkoa. Merkillistä oli se, että sadevesi ja etenkin keväisin sulava vesi haihtuivat varsin hitaasti tuolta paikalta. Ilmeisesti ilmiön aiheutti se, että koulun paikalla kallio on varsin lähellä maanpintaa. Kallion olemassaolo ei ole vain olettamus, sillä se todennettiin silloin, kun koululle ryhdyttiin kaivamaan kaivoa. Ensimmäinen kaivonpaikka oli noin 50 metriä koulusta itään. Siinä paikassa päästiin vain, noin 2 – 3 metrin syvyyteen kunnes kallio tuli vastaan. Sitten siirryttiin noin 50 metriä edelleen itään – sielläkin kallio tuli vastaan. Yrittämistä jatkettiin poraamalla kalliota. Silloin, sen aikaisilla junttaporauksella, päästiin 75 metriin – eikä vettä vain tullut. Vesi saatiin sitten tekemällä kaivo rautatien eteläpuolella olevan suon laitaan. Tuloputki oli tietysti pitkänlainen olihan matka noin 300 metriä.

          No koska koulu tehtiin varsin vehreälle paikalle, symbolisoi se mielestäni sitä, että uudessa koulussa myös tiedon vehreys saavutti meidän ensimmäiset ja myös tulevat oppilaspolvet.

          Kun Kanervan koulussa aloitin, olin saanut edelliseen todistukseeni Uudenkylän koulusta merkinnän: ”Siirretään 5:lle luokalle.” Olin jo sitä odottanutkin, koska 3. ja 4. luokka olivat olleet siihenastisen, ja myöhemmänkin, elämäni raskainta aikaa. Ei ollut muuta kuin parempaa odotettavissa. Oli uusi hieno koulu ja uusi opettaja.

          Koulun valmistuttua siinä oli kolme varsinaista luokkahuonetta, yhdistetty veisto/voimistelusali, keittiö ja ruokailutilat. Erillisen ruokailutilan (tila oli sen verran pieni, etten puhu ruokasalista) saaminen oli mielestäni erinomaista. Ruokailussa käytettäväksi tulivat oikein veitset ja haarukat, jotka korvasivat edellisessä koulussa olleet ”kissankupit” lusikoineen. Erityistä ylpeyttä tunsin sen jälkeen, kun opettajamme oli opettanut meitä syömään hienosti haarukka vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessä.

          Koulu aloitettiin, sen ajan tapaan syyskuun 1. päivänä. Tuosta päivästä en juuri mitään muista, mutta varmasti se oli jollainlailla jännittävä, sillä olinhan nyt yläkoululainen. Luokkaamme oli sijoitettu viides, kuudes ja seitsemäs luokka. Sen kuitenkin muistan, että muutaman kouluviikon jälkeen olivat koulun juhlalliset vihkiäiset. Sitä en muista olimmeko jossain juhlatilaisuudessa mukana. Lähtemättömästi mieleeni ja makuhermoihini jäi se, että meille tarjottiin varmaankin jotenkin juhlavan aterian jälkiruokana lohkottuja ja ehkä paistettuja omenapaloja, jotka olivat erityisen makeassa liemessä. Mitään niin hyvään en ollut eläessäni sitä ennen saanut.     

Seuraavat kolme vuotta opettajamme toimi opettaja Olavi Vainio. Hän oli varsin vaativa opettaja, joka ei kavahtanut oppilaaseen kiinnikäymistäkään. Aina silloin tällöin hän kiikutti jonkun jässikän niskasta pihalle. Olen perusluonteeltani varsin rauhallinen enkä juurikaan antanut opettajille aihetta huomauttaa käytöksestäni. Eräänä koulupäivänä opettaja oli jo kiikuttanut joitakin poikia niskasta pihalle. En muista enää syytä, mutta niin vain kävi minunkin kohdallani, että

kuin salama kirkkaalta taivaalta tunsin opettajan tukevan otteen niskassani. En ehtinyt selityksiä antamaa, kun huomasin olevani pihalla niska punaisena. Aikanaan sitten pääsin takaisin luokkaan ja jouduin yhtymään opettajan toteamukseen, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tosin en tiedä vielä tänäkään päivänä miksi olin niin tyhmä, että minua rangaistiin ulosheitolla. Joskus olen taipuvainen ajattelemaan rankaisemiseni johtuneen opettajan omasta huonosta päivästä, joka kohdistui muiden mukana minuunkin.

       Veljeni Raimo oli myös kohtuullisen usein opettajamme niskaotteessa. Kotona asiasta keskustellessa äitimme ohjeisti Raimoa, jos opettaja koskee sinuunsanot hänelle: ”Opettajalla ei ole oikeutta käydä oppilaaseen käsiksi.” Kun seuraava kerta tuli, luonteeltaan tulinen Raimo kertoi mitä äiti oli käskenyt sanoa. Seuraus oli se, että opettaja päästi irti, eikä sen jälkeen koskaan enää koskenut Raimoon, eikä myöskään minuun. Ehkä se edesauttoi asiassa, että äitimme oli tuolloin Kanervan koulun johtokunnassa ja opettaja tiesi, että hän joutuu kohtaamaan myös neuvon antajan. Ei minulle tuosta kurinpidosta mitään traumoja ole jäänyt, etenkin kun numeronikin olivat melkoisen mukavia.

          Monet aineet olivat minulle mieluisia. Historiasta olin jo tuolloin kiinnostunut. Vieläkin muistan jonkin historian oppikirjan alun otsikon.

Se kuului suurin piirtein näin: ”Katso vanhat ovat kadonneet”. Opettajamme Vainio osasi opettaa myös uskontoa niin, että se jäi mieleen, koska hän nivelsi opetuksen arkiseen elämänmenoon. Erityisesti Vuorisaarnan opetus oli niin mieleen jäävää, että vuosikymmeniä myöhemmin, kun minulle oli YK-tehtävien tiimoilla mahdollisuus käydä Vuorisaarnan paikoilla, usein ajattelin opettajaani ja katselin paikkoja aprikoiden oliko se tuo vai tuo kivi, jolla Mestarimme Jeesus Kristus opetti oppilaitaan ja kansanjoukkoja.

          Voimistelu- ja urheilutunnit olivat myös mukavia. Erityisesti muistan itsetuntoni kasvaneen, kun poikajoukosta ensimmäisenä pääsin rekillä takakiepin täyden ympyrän. Opettajakin suoritusta kehui sanomalla toisille, että katsokaa mitä se ruisleivän syöminen saa aikaan. En tiedä tiesikö hän, vaiko vain arvaili, että usein meidän perheessä syötiin iltaruuaksi velliä ja äidin tekemää ruisleipää.

          Käsityöt olivat kuitenkin lempiaiheeni. Voisin sanoa, että jo 3. ja 4. luokalla käsityöt olivat henkireikä muuten ahdistavaan tunnelmaan, joka luokassani oli. Käsitöitä silloin opetti joviaali Aleksi Lauronen ja oli todella ilo päästä käsityötunneille pois varsinaisen luokanopettaja ankaran komennon alta. Kanervan koululla käsitöitä tehtiin voimistelusalissa. Ennen tuntien alkua salin lattialle levitettiin kovalevyt ja höyläpenkit hajautettiin voimistelusaliin, joka nyt oli veistosali. Veistosalin vieressä oli pieni varasto, jossa oli työkalut ja pieni raaka-aine (lautoja) varasto. Tunneilla valmistettiin pieniä tarve-esineitä ja leikkikalujakin. Olin nopea, ja käsityönumeroni perusteella, melko hyväkin puukäsitöissä. Muistan elävästi, kun olin saanut edellisen käsityöni valmiiksi ja seisoimme opettajani kanssa lautavarastossa. Opettaja hieraisi jo harvenneita ohimohiuksiaan ja tuskaili: ”Mitä

ihmettä minä sinulla seuraavaksi teetän.” Sitten hän keksi – seuraava työni oli juoksupyörä. Tein sitä innokkaasti vaikuttihan se itsestänikin erinomaiselta leikkikalulta. Siihen aikaan käsityöt saatiin kotiin keväällä todistuksien jaon yhteydessä. Innolla kuljettelin juoksupyörääni, kunnes into hieman laantui ja pyörä jäi milloin minnekin pihalle. Kerran pyörä taas muistui mieleeni. Etsiskelin sitä tovin, löytyihän se viimein, mutta voi vahinkoa, juoksupyörän pyöräosa oli taipunut sateessa loivan u-kirjaimen muotoon. Juoksutuksesta ei enää tullut mitään, mutta tapauksen opetus oli se, että pyörä olisi pitänyt tehtävä ristiin liimatusta puusta.

          Kuten jo edellä kerroin, sisäliikunta voimistelusalissa oli minulle mieluisaa. Saman voin sanoa pallopeleistä ja muista kesäurheilulajeista, joita koulussa harrastettiin. Mutta talvi oli jo synkempää aikaa, sillä

silloin piti hiihtää. Opettaja Vainio oli innokas oppilaittensa hiihdättäjä. Koulun takana olevalle harjulle hiihdettiin hänen johdollaan latu, jota sitten tahkottiin välitunneillakin. Hiihtäminen sinänsä oli mukavaa, mutta suuren perheen jäsenenä meille ei ollut varaa ostaa sälesuksia ja rottinkisauvoja, jotka silloin tekivät tuloaan yleiseen käyttöön. Meidän perheen lapset hiihtivät yhtenäisestä puusta tehdyillä suksilla. Puusta oli tehty myös porkat, niin kuin sauvoja nimitettiin. Ei sekään vielä mitään, mutta se kirveli kun pienten erimielisyyksien tullen eräskin minua ylemmällä luokalla ollut kaveri haukkui minua halkomieheksi suksiini ja sauvoihini vedoten. Ehkä siitä sisuuntuneena seuraavana kesänä ja syksyllä keräsin paperia ja lähimetsiköstä käpyjä ja toimitin ne kottikärryillä Uudenkylän asemalla olleeseen osuuskauppaan. Liiketoimintani toi jonkin verran rahaa ja vanhempieni lisäavustuksella sain uudet sälesukset ja rottinkiset sauvat. Sälesukset tehtiin liimaamalla yhteen puusäleitä samalla periaatteella kuin vaneri vielä nykyisinkin tehdään. Suksia valmistettaessa säleet olivat kuitenkin samansuuntaisesti liimattu. Sen verran välineurheilua hiihto oli jo tuolloin, että pääsin sinä vuonna edustamaan kouluani Pajulahdessa järjestettyihin Nastolan koulujen välisiin kisoihin. Kesälajeissa olin jo kisoissa ollut ennenkin. Ei noissa kisoissa menestykseni ollut kummoinen, mutta olihan noissa tilaisuuksissa suuren urheilujuhlan tuntua kuten Paavo Noponen tapasi urheilukisoja selostaessaan sanoa. Elämään koulutusta varmasti oli tuo kisailukin, johon Kanervan koulu antoi mahdollisuuden.

          Vielä haluaisin muistella luokan yhteisiä tunteja. Nyt jälkeenpäin ajatellen ne olivat varsin tärkeitä, koska niillä oppilaat joutuivat esiintymään luokan edessä. Ehkä esiintymiskoulutusta olisi saanut olla enemmänkin, mutta tuolloin opetus oli varsin opettajakeskeistä. Varsin vaikeaahan se esiintyminen itse kullekin oli mutta, jos sitä olisi ollut enemmän, ehkä me sen ajan lapset olisimme nyt avoimempia ja hallitsisimme paremmin ”Small talkin”, joka nykyään on yhä tärkeämpää. Noilla tunneilla, joita oli ehkä kerran lukukaudessa, jokainen joutui esittämään runon tms. esityksen. Minä ratkaisin esiintymiseni siten, että opettelin ulkoa runon, jonka esitin aina kun esiintymään jouduin. Runon nimi oli Jos minä oisin ja se kuului näin:

Jos minä oisin myyränpoika

myyränpoika pieni

käytävän pitkän kaivaisin

kunnes johtaisi tieni

toiselle puolelle maailmaa

toisten myyrien luokse

jossa kukaan ei nauraisi

pienuuteni vuoksi

          Esityksen jälkeen pokkasin ja poistuin etupulpettiin paikalleni ja katsoin opettajaan, joka jokaisella kerralla hymyili vienosti.