Nastolan Säkenet

Säkenien päätöksiä ja toimintaa

Vuosikokous

Vuosikokouksessa 2019 jäsenmaksu pidettiin ennallaan, eli 15 euroa. 

Vuoden 2019 maksun voi maksaa Säkenien tilille FI31 1367 3000 1024 09 viitteellä 2600.

Kesä 2019: Kesäinen retki Kotkaan

La 10.8.2019 matkustamme merikaupunki Kotkaan, jossa kohteina ovat Merikeskus Vellamo ja Langinkosken Keisarin kalastusmaja. 

• 8.30 lähtötilausbussilla S-Market Nastolan parkkipaikalta. (Rakokiventie 19, Nastola)
• 9.50 Aamukahvit omakustanteisesti (Hotelli Leikari, Kotka) 
• 10.45 Merikeskus Vellamo (Tornatorintie 99, Kotka) Merta ja menneisyyttä - opastettu kierros näyttelyssä (60 min.)
•  12.00 Brunssi Ravintola Laakongissa (sisältyy hintaan)
• Aikaa itsenäiseen tutustumiseen museossa. 
• 13.15 - 14.00 Bussimatka Langinkoskelle.
• Matkalla näemme Kotkan puistoja.
• 14.00 Langinkoski - Keisarin kalastusmaja
• Mahdollisuus tutustua museoon itsenäisesti ja/ tai pitää omakustanteinen kahvitauko Kahvila Keisarinmajassa tai kahvila Dagmarissa.
• 15.00 paluumatka Rakokiveen alkaa, perillä ollaan klo 16.45.

Ilmoittaudu viimeistään 15.7. 2019 Juhani Sillanmäelle

• puh. 050 911 7161 tai

• s-postilla juhani.sillanmaki@gmail.com

• Ilmoita samalla mahdolliset ruokarajoitteet sekä

• pääsylipputyyppi (eläkeläinen/ aikuinen/ Museokortti/ lapsi).

Matka toteutuu, mikäli osallistujia on riittävästi.

Matkan hinta (60 €/ aikuinen, 40 €/ alle 18-v.) maksetaan 22. 7. mennessä Nastolan Säkenien tilille

FI31 1367 3000 1024 09. Viitenumero: 2888.

Syksyn 2019 ohjelmaa

 16.10. saamme vieraaksemme Timo Sandbergin, jonka uusi Komisario Heittola -sarjan kirja Kullanhuuhtoja on julkaistu.

Ystävällisin terveisin

Hanna Pitkänen

Sihteeri/ tiedotusvastaava

Nastolan Säkenet ry

Ystävänpäivänä 2018

Minulla on voimakas halu kirjoittaa, ajatukseni ovat pyörineet asian ympärillä jo pidempään, mutta tänään saan ne vasta esille. Haluaisin tuoda julki kauniita koko maailmaa syleileviä ajatuksia. Tapahtumat pallollamme synkistävät kuitenkin ajatukseni ja niistä on vaikea päästä eroon.

On joukko johtajia jotka suureen ääneen kertovat, että vastapuoli saa maksaa katkerasti tekemisistään. Samaan aikaan he tekevät sitä omalla tahollaan, ovat omasta mielestään kirkasotsaisia suuria johtajia. En mainitse ketään nimeltä, Sinä lukijani saat tehdä omat valintasi. Kyllä heitä riittää, osasta päästään määrävuosien jälkeen eroon. Pahimmissa tapauksissa mennään vallan suhteen seuraavaan sukupolveen jne.

Valta rappeuttaa, tässä tapauksessa koko suku on pilaantunut ja suuri joukko heidän ympärillään. Jokainen on ottamassa osansa, pitäen kynsin hampain kiinni osuudestaan. Mieleen tulee raadonsyöjät luonnossa, sielläkin on oma nokkimisjärjestyksensä.

Nämä poskisuukkoja jakavat ihmiset puistattavat minua. Lipevien sanojen takana ajatukset ovat toista maata, mitenkä tuolle paskiaiselle löisin luun kurkkuun? Liittoudutaan toisen kanssa ja näin saadaan se kolmas lyötyä lättäjalaksi.

Erilaiset kampanjat etenevät maailmalla, hyvä niin. Vielä ei ole kielletty ystävällistä hymyä ja kauniita toista ihmistä kannustavia sanoja. Nämäkin kannattaa tehdä valoisalla paikalla, ettei jää mitään taka-ajatuksia muhimaan. Onhan se yllättävää, jos vaikka asiakas kassalla hymyilee, eikä kiristele kuuluvasti hampaitaan.

Toivotaan järjen taas palaavan ihmisten väliseen yhdessäoloon. Kyllä ne oikeat keinot ovat kuitenkin tarpeen, ettei ihmisrotu katoa tältä pallolta. Hengenriistäjiä tulee kyllä aina riittämään, mutta niitä uusia ihmisalkuja pitää myös saada lisää maailmaan.

Näillä ajatuksilla olen nyt kiusannut. Osukoon aurinkoinen kevätpäivä Sinun kohdallesi ja mitalisade meille kaikille.

Hyvää Ystävänpäivää!        t. Juhani

Tuula Pekonen

Ystäväni hiljaisuus

OVI hohtaa kuin pihan peittänyt vastasatanut lumi. Avaan oven. Astun eteiseen ja pujottelen väkijoukon ohi. Vanhan talon seinät pullistelevat. Kaarisillassa on adventinajan tapaus, joulumyyjäiset. Näen sekä uskollista joukkoa että uusia kasvoja. Puheensorina vaimenee. Kuulen lempeää musiikkia. Nuoret laulavat Jouluyö, juhlayö, päättynyt... Havahdun, ystäväni hiljaisuus ympäröi minut. Kohtaamme hetken, arvokkaan hetken. Hiljaisuus on tunkeutunut hälyn läpi.

Mietin hiljaisuutta, mielen hiljaisuutta, en tyhjyyttä, joka tulee taakaksi. Kukin meistä kokee sen eri aikoina omalla, ainutkertaisella tavalla. Onneksi hiljaisuus ei ole kauppatavaraa. Silloin raharikkaat olisivat rohmunneet sen ja kätkeneet omiin aarrearkkuihinsa.

PÄIVÄ on lyhyimmillään, hämärä lymyää ja valtaa tienoon. Istun äitini vanhan keinutuolin kätkössä kynttilän hämyssä. Kietoudun hiljaisuuden syliin kuin kohtuun. Ajatukset siirtyvät rakkaitteni luo. Heidän, jotka kulkevat kanssani tätä päivää. Heidän, jotka ovat etääntyneet elämäni kuvioista tahtomattaan tai omasta halustaan. Muistan poisnukkuneita. Heitä, jotka odottavat meitä.. Hiljentyminen tuo uusia ulottuvuuksia.

HILJAISUUS odottaa pysähtymistä. Yksin tai yhdessä. Yhteisessä hetkessä luettu teksti kohtaa kuulijansa. Sillä hetkellä sana ei tarvitse selityksiä. Retriitissä olen saanut olla kiireen ja vouhotuksen katkaisuhoidossa. Olen löytänyt äänen, jota ei hälinässä huomaa.

LUMI leijailee utuisina hiutaleina kimaltavalle hangelle. Töyhtö- ja sinitiaiset liitävät metsän suojasta lintulaudalle ja keikkuvat talipallossa sirkuslaisten tapaan. Sirkutus täyttää tienoon. Hangella ja koivujen oksilla helisevät timanttiset pakkaskellot. Koen hiljaisuuden.

SUVISEN pyhäaamun täyttää suloinen liverrys. Kirkonkellon kaiku kiirii yli järven ja poimii lisäsoinnin veden pinnasta. Ääni jatkaa hiipien metsäkanjoniin, etenee ja pysähtyy viereeni. Kuuntelen hiljaisuutta.

Luonto on voiman antaja ja hiljaisuuden tuoja.

OLEMME, paras ystäväni ja minä, ajaneet tuntitolkulla jäätihkuisessa säässä. Saavumme valaistun Valamon pihaan. Majoitumme vierashuoneeseen, niukasti kalustettuun, valkoseinäiseen. Tunnin kuluttua toinen kysyy:

- Hei, miks me kuiskataan?

Luostarin tunnelma on vallannut meidät.

JOSKUS huomaan etten kuule mitään. Myöhemmin ymmärrän, että sillä hetkellä Luoja on puhunut minulle omalla, salaisella tavallaan. Ystäväni hiljaisuus on kohdannut minut.

Sirpa Nurmi

Ruskarakkaus

Pitkospuita pitkin lähestyy nainen. Hän kävelee kevyesti kuin nuori hirvi, ei, kuin poro, ei, vaan kuin peura. Punainen hame painautuu kevyesti sääriä vasten paljastaen niiden muodon ja jalassa olevat mustat, nyöritetyt nahkasaappaat. Ilme on keskittynyt, otsalle on pudonnut tummia hiuksia päähän kiedotun mustan huivin alta. Nainen on kuin elokuvasta, ihana ja täydellinen. Sillä hetkellä rakastun. Halu valuu vartaloani pitkin. Naisen olemuksesta näen, että hän tietää. Hämmennyn ja tunnen, miten puna syöksyy poskille. Alan yskiä, ja silmät vettyvät, mutta taistelen mieleni tasapainoon. Pitkospuilla ei ole ketään. Nainen on mennyt menojaan, kadonnut kuin uni.

– Idiootti, idiootti! manaan puoliääneen.

Mitä ihmettä minä, Aapo Tapani Moilanen, teen suolla? Päätä kivistää, edellisillan aikana kumotut oluttuopilliset kuvottavat, väsyttää niin, että silmät eivät tahdo pysyä auki. Jalatkin kapinoivat, ne ovat väsymyksestä raskaat pitkospuilla kävelemisestä. Masa ja Heka loikovat hämärässä kodassa, tuli nuolaisee uutta puuta ja räiskähtää, ilmassa leijuu savua. Ritilän päällä paistuu HK:n sinistä, pekoniin kääräistynä.

Ruskaretkestä Lappiin puhuttiin koko alkuvuosi. Minutkin tahdottiin mukaan, Masan farkussa oli hyvin tilaa kolmelle, ja maksaisinhan myös kolmasosan bensakuluista. Naiset ja kännit, niistä ne jaksavat soittaa suuta jokaisen työpäivän päättyessä, kun kuuraamme nokea naamasta ennen kotiin lähtöä. Molemmilla miehillä on eukot, lapset koulussa ja omat huushollit, minä olen sutariporukan kuopus, kai ikuinen oppipoika. Naisasioissa olen surkea, ainoa hyvä puoleni on paksut ja kiharat hiukset. Päivällä noki peittää punastumiset, mutta illalla olen pulassa.

– Hieno loma! Masa ja Heka kertaavat menneen viikon tapahtumia, välillä jutun keskeyttää naurunremahdus. Nuokun auton takapenkillä silmät puoliksi kiinni, luomien välissä vilistävät maisemat, tullessa ne olivat kullankeltaiset, nyt lähes ruskeat. Masa jarruttaa, lähestymme risteystä, jonka jälkeen alkaa valtatie. Joku huitoo tienvarressa.

– Liftari, nainen, Heka todistaa.

Silmäni rävähtävät auki, nuo kuvat auton ikkunaruudussa: nainen, musta pää, punainen hame… Rinnassa jysähtää ja karjaisen:

– Pysäytä Masa, pysäytä!

Auto on tuskin pysähtynyt, kun jo raotan takaovea.  Nuori nainen, jolla on raikkaat kasvot, valaiseva hymy ja tummat, epätasaiseksi kynityt hiukset, kapuaa autoon ja asettuu luontevasti istumaan viereeni.

– Kiitos, kun otitte mut kyytiin, alkoi tulla kylmä, käsineet taisi jäädä mummolaan, nainen huokaa tyytyväisenä, kipristelee sormia ja hieroo käsiä saadakseen ne lämpiämään.

– Mä oon muuten Eve, ketä te ootte ja mihin menossa?

Toivottavasti Itä-Suomeen, kalakukkokaupunkiin tai edes sinne päin!

Masa ottaa vastaamisen hoitaakseen ja tekee sen perusteellisesti. Heka täydentää ja tarkentaa yksityiskohtia, muistaa mainita upeat ruskan väreissä hehkuvat maisemat ja valkoisen poronkin. Muistelu kääntyy kylpyläkäyntiin, illanviettoihin ja naistentansseihin. Etupenkin miehet unohtavat, että autossa on nainen.

Miesten kilpamuistelun aikana toivun järkytyksestä. Tarkastelen vaivihkaa vieressäni istuvaa Eve–nimistä naista. Pienet kädet, eipä tuo ole suuri muutenkaan, kaksi isoa hopeasormusta. Kädet punoittavat kylmästä, ja sormien päissä mustankiiltävät kynnet melkein häikäisevät.

Iholla syttyvät revontulet ja väreet vaeltavat sisälläni, sillä tajuan yhtäkkiä etsiväni kihla- tai vihkisormusta.

Sitä ei ole.

Laila Mäkelä

Kohtaaminen

Uusi kyläyhteisö. Eila oli muuttanut perheensä kanssa pieneen kylään. Kaikki oli vierasta. Ei oikein osannut lähteä minnekään, kun ei tuntenut ketään.

Tien varressa oli sähköpylväässä ilmoitus: Tanssit Tikkalassa ensi lauantaina klo 8.00. Tuonne täytyy mennä, että alkaa tavata paikkakuntalaisia.

Olihan siellä paikkakunnan nuoria. Kun valssi alkoi, tuli eräs poika pokkaamaan Eilaa.

”Taitaa olla uusi tyttö, kun ei olla ennen nähty,” sanoi poika. Hän vaikutti mukavalta kaverilta. Kuultuaan, että tyttö oli uusi asukas, hän sanoi mielellään esittelevänsä kylää.

”Minä olen sitten Sami nimeltäni. Kotini on parin kilometrin päässä täältä. Olen maalaispoika. Meillä on lehmiä ja kaksi hevosta.”

Eila oli onnellinen, kun hän sai Samin kiertelemään kanssaan kylällä.

”Tässä on sitten koulu ja takana pitkä pytinki, jossa oli koulun vessat. Kerran opettaja kysyi, kuka oli piirtänyt kirpun kuvia vessan seinän. En minä ainakaan, minä kiljaisin. No, se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jälki-istuntoa tuli koulun jälkeen. Opettajalla oli peltoa ja hän oli mennyt kylvämään kauraa. Eikä hän enää muistanut, että minä olin jälki-istunnossa. Opettajan vaimo tuli koululle ja sanoi: Mene ihmeessä kotiin.”

Meni muutama vuosi. Olin jo aikuinen ja mennyt avioonkin. Tapasin opettajan, ja hän sanomaan: ”Olet avioitunutkin. Olisi mukava kohdata se sinun puolisosi. Minullapa on asiaa, tulen käymään teillä tässä viikolla. Tarvitsisin puimakoneen osan, ja sinulla varmaan löytyy sellainen.”

No, sitten yksi päivä opettaja tuli. Miehet menivät vajaan, ja minä keitin kahvia. Sitten menin navettaan katsomaan lehmää, joka oli poikimaisillaan. Ajattelin, että lirautan tuohon lantakuurtoon samalla. Pöksyt alas ja samassa navetan ovi aukeaa. Miehet seisovat ovella. Mikäs siinä. Ei muuta kuin housut ylös. Opettaja sanoi: ”Ei se mitään. Luonnollinen asia, luonnollinen asia.”

Minä olin häpeissäni, ja sanoin: ”Mennäänpäs tupaan kahville. Piti tulla tuota lehmää katsomaan, kun se poikii kohta.”

Oli se vähän ilkeä kohtaaminen pöksyt kintuissa, mutta unohtui kahvipöydässä.